Postpoliittinen juhla

Purppurahuivi ranteessani kutittaa. Kaupungin neonvalot polttavat silmiini kuvia sydämistä, ja pikimusta asfaltti on kostea ja lohduton. "En tiedä, kuinka tämän sinulle kertoisin", aloittaa Matti, "olet minun viimeinen toivoni." Niinpä laitan nappikuulokkeet korviini ja lupaan, etten koskaan unohda "Leijailen"-kappaletta. Matti nauraa ja kaksi helmiäistä kyyneltä vierähtää hänen silmäkulmastaan. Ja hän nauraa vielä enemmän, kun muistaa, kuinka toinen ensimmäisenä oppimistani englannin kielen sanoista oli "teacher". "Sehän oli Big Countryn biisin nimi!" hän huudahtaa, "millainen sinä silloin olitkaan?" Millainen lapsi tietää, mitä on 'opettaja' englanniksi? Ja se toinen oli 'käärme' - Duran Duranin "Union of the snaken" mukaan. Tarjoan Matille puolta mansikka-Jambostani, mutta hän heilauttaa kättään ja sanoo, ettei huoli mitään imelää. "Mutta sinä olet Matti Inkinen!?" huudahdan minä, ja nauramme molemmat. Tiedämme molemmat, ettei lapsuus tule koskaan takaisin. Nuorena voi pysyä, jos haluaa, mutta kukapa haluaisi. Ravintolan oviaukosta soi Belaboris. Mitä on rakkauden jälkeen? Emme kumpikaan tiedä, ja sen tiedostaminen saa meidät hiljaisiksi. Astumme sisään ja tilaamme ampiaiset jäillä. Siemailemme, ja katsomme hiljaa tyhjälle tanssilattialle. Vain valot leikkivät siellä. Ne muistuttavat... Ne muistuttavat, että vielä kauan sen jälkeen, kun elämä on jättänyt, valo jatkaa. Mutta vielä ei ole valon aika jäädä yksin, joten astumme - minä ja Matti - peilipallon alle, ja annamme illan viedä.

(19.7.2006 klo 2:06)