Poliittinen historia

Olipa kerran pieni poika, joka oli viettämässä juhannuksen aikaa Etelä-Savossa, joitakin kilometrejä Sulkavan keskustasta, isovanhempiensa maatilalla. Jokunen viikko aiemmin oli Ukrainassa tapahtunut suuri ydinvoimalaonnettomuus, mutta se ei - eikä mikään muukaan - pojan mieltä painanut, sillä eihän ollut vain juhannuksen aika vaan vuorokausi, jolloin auringon valo tarjosi pidemmän päivän kuin koskaan muulloin vuoden aikana niillä leveysasteilla. Ja sehän tarkoitti pojan syntymäpäivää! Yhdeksän vuotta hän täyttäisi!

Kakkua syötiin ja päivänsankari lahjottiin, aurinko paistoi. Illalla läsnäolijat kerääntyivät television ääreen, sillä oli vuorossa Meksikossa pelattavien jalkapallon maailmanmestaruuskilpailujen puolivälieräottelu, jossa kohtaisivat pojan suosikki, kolminkertainen maailmanmestari Brasilia ja hallitseva Euroopanmestari Ranska. Ottelu on jännittävä: mielikuvituksellisia suorituksia, epäonnistunut rangaistuspotku, Careca maalaa Brasilialle johdon ja Tigana tasoittaa. Varsinainen peliaika päättyy tasan 1-1, joten seuraa jatkoaika. Ylimääräinen puolituntinen sujuu maaleitta, ja kun kello on jo paljon, katsovat pojan vanhemmat parhaimmaksi, että perhe siirtyy järvenrannalla olevaan aittaan nukkumaan. Pelin loppuratkaisut voi toki kuunnella radiosta. Kerrossängyn yläpediltä syntymäpäivänsankari saa kuulla, kuinka samana päivänä kolmekymmentä vuotta täyttänyt, Ranskan maajoukkueen kapteeni, Michel "Sika" Platini epäonnistuu omassa yrityksessään laittaa pallo maaliin rangaistuspotkukilpailuun päätyneessä ottelussa. Mutta kun brasilialaisista sekä Socrates että Julio Cesar epäonnistuvat ja Ranskan viimeinen yrittäjä Luis Fernandez onnistuu, voivat ranskalaiset juhlia vääryydellä saavuttamaansa välieräpaikkaa. Aitan sängyn yläpedillä yhdeksänvuotias poika itkee syntymäpäivänsä traagista päätöstä.

Jälkikuva: kuluu vuosikymmen, Brasilia voittaa maailmanmestaruuden ensimmäistä kertaa nyt jo nuorukaiseksi varttuneen pojan elinaikana, Ranskan maajoukkuejalkapallo rämpii. Nuorukainen päättää antaa ranskalaisen jalkapallon uudelle sukupolvelle anteeksi edeltäjiensä synnit. Tilaisuuden saatuaan ranskalaiset puukottavat kotikisojensa finaalissa hyväuskoista nuorukaistamme selkään.

(kiitokset inspiraatiosta kaikille, jotka ovat joskus kysyneet, minkä takia ne ranskalaiset jalkapalloilijat lopulta olivatkaan maailmankaikkeiden viheliäisimpiä eliöitä)(13.12.2005 klo 00:38)

Hyvää poliittista pikkujoulua!

Turun Sanomat kirjoittaa tänään suomalaisten nuorten suvaitsemattomien asenteiden yleistymisestä. Kaiken muun lisäksi jutussa kirjoitetaan: "kaikki oppilaat olivat isänmaallisia." Voi helevetti, että tämä maa on täynnä idiootteja. Tai no, ei pidä dumata vain yksiä, sillä eiköhän se ole niin, että kaikki maat ovat täynnä idiootteja. Kyllähän minäkin arvostan sitä, että jotkut olivat aikanaan valmiita kuolemaan uskomansa asian (itsenäisen Suomen valtion) puolesta, mutta tappamista _minkään_ asian takia en arvosta, ei. Joissain tilanteissa voin sitä ymmärtää, mutta mitään ihanteellista siinä ei voi mielestäni koskaan olla. Ja siis arvostanhan minä myöskin Suomen ja suomalaisten itsenäisyyttä (siinä määrin kuin sitä oikeasti on koskaan ollut - siinä määrin kuin se ei ole sananhelinää), mutta onko kukaan tullut ajatelleeksi, että ehkä Suomi olisi Neuvostoliiton osana voinut edesauttaa punaisen diktatuurin kaatumista? Tokihan suomalaisia oli silloin aikoinaan vain - mitä? 3 tai 4 miljoonaa?, ja "me" osaamme kyllä pokkuroida isommillemme, mutta tuskin "meidän" itsepäisyytemme olisi SNTL:lle kovin hyvää tehnyt. Mutta eihän tällaisia - tai muitakaan vaihtoehtoisia skenaarioita - kukaan Isänmaallinen ajattele: mitäs väliä niillä "venäläisillä" on, mitä väliä sillä olisimmeko me voineet antaa kenties jonkinlaisen positiivisen panoksen sen valtion (ihmisten ym.) kehitykseen, kunhan _meillä_ vain menee/meni hyvin. Vai? Mitä väliä lopulta on sillä, että onko valtiota nimeltä Suomi olemassa vai ei? Ei etteikö _kaikki_ lopulta olisi enemmän tai vähän keinotekoista, mutta kaiken maailman valtiot jos mitkä nyt ainakin ovat. Kansallismielisyyden rinnalla uskonnot tuntuvat jumalan lahjalta, kele. ;)

Vaikka tämä onkin nopeasti ajateltu ja kirjoitettu, sisältää tämä paljon totta.
(10.12.2005 klo 18:35)